Hajatelmia kodista

Kävin viime viikolla parin päivän reissun kotikonnuillani Oulussa. Viimeksi kaupungissa tuli vierailtua huhtikuussa, joten kenties oli aikakin käydä edes hieman nokkaa vilauttamassa toripolliisille Tervasoihdusta käsin, jottei koko siti minua unohtaisi.

Surullista kyllä, mutta olen alkanut unohtaa Oulusta asioita. En muista enää kaikkia kadunnimiä, reittejä miten jonnekin ajetaan, mansikkapaikkoja, baareja joissa siideri on aina tarjouksessa. Nolotti. Kuinka kotikaupunkini on voinut muuttua niin vieraaksi?

Koti on joillekin se talo/asunto/maatila/mökki/kaupunki/kylä, missä on lapsuutensa viettänyt. Mikäli vanhemmat muuttavat, ei kotia enää ole. Oma asunto on aina kämppä. Toiset väittävät kodin olevan vain mielentila, liikkuva estäblishmentti, joka ei vaadi fyysistä osoitetta.

Mulle koti on hieman molempia. Koti on perheen luona Oulussa, vaikka eivät asukaan enää samassa paikassa, missä lapsuuteni pidin majaa. Koti on Rovaniemellä sijaitseva asunto. Koti on myös siellä, missä minulle tärkeitä ihmisiä, asioita ja tavaroita on (siksi meikäläisen residenssissä on niin paljon tilpehööriä). Mutta koti on myös siellä, missä päätän, että se on. Koti on sielussa, ystävien naurussa, äidin pannarissa, ajatuksissa, torinrannassa, Sampoaukiolla. Vien ja luon kodin mukanani sinne, minne ikinä satun kulkemaankin.

Totesin, että Rovaniemestä on tullut kolmessa vuodessa mulle koti. En oikein osannut sitä aikaisemmin myöntää, mutta Pohjois-Pohjanmaalta palatessa tajusin, että vaikka Oulussa oli oikein lystikästä, niin kyllä Lapin pääkaupungin katuja on myös hyvin mukava tallustaa. Tulin siihen johtopäätökseen, että Oulu tuskin suuttuu, vaikka käyn vieraissa. Meillä on vapaa suhde; saan rakentaa koteja myös muualle. Se taitaa kuitenkin syvällä sisimmässään tietää, että palaan aina takaisin. Hymyilee tuhlaritytön paluulle, toruu hellästi ja ottaa sen jälkeen syliin (ja muistuttaa, että eurot loppuu kello yksi, pidä siis kiirettä jo).